Mikä on pahempi, ku puheripulin saanut orava?
No puheripulin saanut orava, jolla on AD/HD... ja antenneja päässä? Kivat noi mun käsiliikkeet muuten. Ja sormet on ihan punaset, koska tästä tukasta todellakin irtoo väriä ihan kaikkialle. :-----D
Let's face it, mä en osaa puhua kameralle ollenkaan. ♥
30.8.2010
27.8.2010
Secrets around, tearing us down.
Jeps, musta tuli sitten taas punapää. Päätös vaihtaa väriä vaan iski yks päivä, kun aloin kaipaamaan jotain muutosta naamaani. Ekaks haaveilin uudesta lävistyksestä, mutta arvasin että oisin kuitenkin yksin jänistäny koko hommasta, eikä ne lävistäjätkään varmaan olis ketään suostunu niska-perse-otteessa napittamaan. Jotain uutta oli kuitenkin saatava ja heti, sit muistin kesällä mua riivanneet haaveet punaisesta kuontalosta stalkattuani Helsingissä kaikkia ihania kirkuvia punaisia hiuspehkoja, punanen oli selkeesti tän kesän värijuttu. Kävin vielä kyttäämässä parin söpön punapään blogia, rakastuin ideaan ja siitä se ajatus sitten lähti.
Nora oli tulossa samana päivänä Kuopiosta tännepäin, joten keksinnakittaa suostutella sen hakemaan mulle yhdestä naamiaisliikehöskästä pari purnukkaa punaista suoraväriä, että jäis mahdollisimman vähän miettimisaikaa. Ei tämmösiä juttuja mietitä, ne toteutetaan ja kadutaan sit vasta jälkeenpäin, siis jos kadutaan. Keskiviikkona soudin sitten banaanilaivallani Noralle viettämään iltaa pyjamapartien muodossa, tosin ekaks käytiin tietty hakemassa vähän tuikitarpeellista sälää tyttöiltaa varten, kuten lisää hiusvärejä, kosmetiikkaa ja armottomat kasat läskimässyä.
Siirryttiin sitten melkein heti perinteisen kälätysmaratonin saattelemana tuhoamaan kylppäriä, koska siisti hiustenvärjäyshän on ihan mahdoton juttu. Hiusvärissä uivat, ilmeisesti Hulkin kourille tarkoitetut käsineet + superliukas nokkapullo + nakkisorminen värjääjä = bye bye puhtaat suihkutilat. Viimein parin tunnin päästä kellarista kömpi kaksi enemmän tai vähemmän punaista tukkapehkoa ja pari tukkaan tyytyväisiä naamoja. Uus tukka on aina siisti juttu, ja taisinkin viihtyä välillä vähän liiankin pitkään tuijottelemassa omaa pärstää peilistä.Puhdas itserakkaus on välillä ihan jees. :---------D
Sit oltiin päätetty, että mennään seuraavana päivänä kamerahuoraamaan mun kamerajalan ja Noran järkkärin voimin ottamaan niitä kauan puhuttuja yhteiskuvia ja muuta shaibaa. Kuvat onnistu ihan jees, yli 500:sta kuvasta ehdottomasti kaikki oli vakavia ja julkaisukelpoisia, kertaakaan kuvauksen aikana juttujen taso ei yltynyt mitenkään turhan hävyttömäksi taikka ala-arvoiseksi, eikä mitään muutakaan epäammattimaista sattunut tapahtunut. Ehkä mä voisin julkaista pari kuvaa itsestäni tähän, koska mun naamahan täällä blogissa tunnetusti esiintyy niin harvoin, että kaikkihan kerkee jo unohtaa miltä mää näytän!
Kehnolaatuiset omaposet, joista on yritetty tehdä hyvälaatuisia muokkaamalla, for the win!
Nora oli tulossa samana päivänä Kuopiosta tännepäin, joten keksin
Siirryttiin sitten melkein heti perinteisen kälätysmaratonin saattelemana tuhoamaan kylppäriä, koska siisti hiustenvärjäyshän on ihan mahdoton juttu. Hiusvärissä uivat, ilmeisesti Hulkin kourille tarkoitetut käsineet + superliukas nokkapullo + nakkisorminen värjääjä = bye bye puhtaat suihkutilat. Viimein parin tunnin päästä kellarista kömpi kaksi enemmän tai vähemmän punaista tukkapehkoa ja pari tukkaan tyytyväisiä naamoja. Uus tukka on aina siisti juttu, ja taisinkin viihtyä välillä vähän liiankin pitkään tuijottelemassa omaa pärstää peilistä.
Sit oltiin päätetty, että mennään seuraavana päivänä kamerahuoraamaan mun kamerajalan ja Noran järkkärin voimin ottamaan niitä kauan puhuttuja yhteiskuvia ja muuta shaibaa. Kuvat onnistu ihan jees, yli 500:sta kuvasta ehdottomasti kaikki oli vakavia ja julkaisukelpoisia, kertaakaan kuvauksen aikana juttujen taso ei yltynyt mitenkään turhan hävyttömäksi taikka ala-arvoiseksi, eikä mitään muutakaan epäammattimaista sattunut tapahtunut. Ehkä mä voisin julkaista pari kuvaa itsestäni tähän, koska mun naamahan täällä blogissa tunnetusti esiintyy niin harvoin, että kaikkihan kerkee jo unohtaa miltä mää näytän!
Bloggaaja-pose.
Jeejee, joudun lähtee viikonlopuksi iskältä karkuun, koska kaksi kappaletta aikuisia ihmisiä pelkää mua, eikä täten uskalla viettää aikaa alakerrassa kun mä oon täällä, riiiiiight.... Sit kaikkea muutakin kiukkumatskua on kertyny tän päivän aikana, mä varmaan meen mutsille ja raivoon puille ja hyönteisille, kun ei sieltä muuta eloa tunnu löytyvän. Onneks voin sentään ottaa muistikulla mukaan mun koneelle haxatut Pokémon-pelit ja paukuttaa niitä silmät lommolla, kyllä Gary Oak saa nyt kuulla kunniansa.
25.8.2010
24.8.2010
You can manipulate a simple story.
Kysynpä vaan: kuka hullu herää seitsemän aikaan aamulla ilman mitään kunnollista syytä? No semmonen hullu, joka sattui vahingossa heräämään silloin ja sai samalla ihan mukavan inspiksen kirjoittaa mielipidetekstin blogiinsa kerättyään käpyjä koko yön unissaan. Uniin liittyi myös tiivisti iso kasa jumppaavia armeijapoikia ja niiden pudonnut lentokone sekä kakkaa syövä mummo, mutta ne on niitä ei niin tärkeitä sivuseikkoja, siirrytään muihin asioihin.
Tunnetuista bloggareista on nykyään kasvanut lukijoiden silmissä jotain superihmisiä. Ei saa juoda liikaa, ei saa tehdä virheitä, ei saa olla mitään mieltä asioista, ei saa sitä tätä ja tuota tai.. Ja kun tätä supersankarin kuvaa ei täytetä? Siksi on keksitty nämä ihanat nega-anot, jotka pyrkivät pitämään bloggarit kurissa ja järjestyksessä hyökkimällä kommenttiboksiin ja antavat bloggaajien kuulla kunniansa. Ja jos tämäkään ei toimi, muistakaa toki käydä uhkailemassa, että jos asioihin ei tule muutosta ja bloggaaja ei ala sätkynukeksi, niin blogin lukeminen loppuu niin ja niin monelta. Onhan blogimaailmassa inhimillisyys sentään rangaistava rikos.
Nykyään kun alat kirjoittaa asioista julkisesti, allekirjoitat samalla sopimuksen, jossa lupaat olla hyvä roolimalli kaikille, ketkä sun tekstejä sattuu lukemaan. Syynä on se, että eihän alaikäiset osaa ajatella omilla aivoillaan yhtään ja ottavat varmasti vaikutteita kaikesta vastaantulevasta, esim. siitä ryyppyillasta kirjoitetuista tekstistä ja kuvasta, jossa sä satut pitämään siideritölkkiä kädessä. Ei, mä en vaan tajua tätä meininkiä nykyään.
Sit toinen asia mitä en tajua on nää ihmiset, jotka ei yhtään ymmärrä minkäänlaista sarkasmia. Jos sanotaan, että pellolla on vihree lehmä, niin varmasti tulee joku ihan tosissaan kitisemään, että eihän vihreitä lehmiä oo, etkö sä sitä tiedä idiootti. Onko kyse siitä, ettei ihan oikeesti ymmärretä, vai eikö vaan haluta ymmärtää? Varsinkin jos on pitempään seuraillut jotain ihmistä, jolle on ominaista sarkasmin viljely, niin pitääkö sen jokaisen letkautuksen eteen ja taakse pistä jotkut vilkkuvat neon-kyltit, joissa lukee capsilla !SARKASMIA -> älytön heitto < SARKASMIA!, että ei jää epäselväks?
Ja sit on tää, että jos ei muuta valittamisen aihetta keksitä, niin täytyy tyytyä johonkin pilkun seksuaaliseen hyväksikäyttöön jostain muusta tyhjänpäiväisestä sanojen oikeasta kirjoitusmuodosta tai käytöstä. Aina pitää löytää jotain huomauttamista. Ja kun tietty rajapyykki on ylitetty, on bloggarille ihan ok heittää kuuluisaa nestepää-korttia ilman sen kummempaa syytä tai selitystä. Onhan sillä sentään tuhatpäinen lukijakunta, eihän se enää voi pysyä maan pinnalla.
Mä itseasiassa toivon, ettei tää mun blogi koskaan saavuta mitään ihan hervotonta suosiota (ja tuskin siitä on mitään pelkoakaan), koska mun huumori on välillä niin sairasta, ilkeetä ja sarkastista,vaikka kuinka vihaankin sitä, kun ihmiset korostaa kuinka ne on sarkastisia ja osaa vittuilla ja kaikkia niitä muita taitolajeja, niin oon kuullu sanottavan musta noin, koska kuulen että luultavasti onnistuisin loukkaamaan vaikka minkä ryhmän edustajia jollain puhtaaksi huumoriksi tarkoitetulla heitolla. En millään jaksas pyörittä mitään itsesensuuria ja pohtia jatkuvasti, että kuka mistäkin saattaa vetää hernettä sieraimeen, että mitä pitää jättää pois.
Eipä asiasta oo pahemmin omakohtaista kokemusta, mitä nyt oon seuraillu vierestä näitä kaikkia draamailuja. Ja kyllä, teksti sisältää painavaa kärjistelyä ja sarkasmia, joskaan ei niin viihdyttävää kuin yritys oli, mikä johtuu pelkästään kirjoittajan epäpätevyydestä kyseisillä huumorin aloilla. Ja ei, en ota 'blogimaailmaa' näin vakavasti, itseasiassa huvittavat anonyymit ovat yksi asia, jonka takia jaksan seurata paria muuten tylsähköä blogia, huvitti nyt vaan heittää muutama mielipide asiasta.
Ja sit tässä loppuun totean, että tuunasimpa kerran Himin bändipaidan. Oishan siitä voinu nätimpikin tulla ja se näyttää tässä kuvassa vielä karmeemmalta, kun oikeesti mutta mjaa, ens kerralla sitten.
Tunnetuista bloggareista on nykyään kasvanut lukijoiden silmissä jotain superihmisiä. Ei saa juoda liikaa, ei saa tehdä virheitä, ei saa olla mitään mieltä asioista, ei saa sitä tätä ja tuota tai.. Ja kun tätä supersankarin kuvaa ei täytetä? Siksi on keksitty nämä ihanat nega-anot, jotka pyrkivät pitämään bloggarit kurissa ja järjestyksessä hyökkimällä kommenttiboksiin ja antavat bloggaajien kuulla kunniansa. Ja jos tämäkään ei toimi, muistakaa toki käydä uhkailemassa, että jos asioihin ei tule muutosta ja bloggaaja ei ala sätkynukeksi, niin blogin lukeminen loppuu niin ja niin monelta. Onhan blogimaailmassa inhimillisyys sentään rangaistava rikos.
Nykyään kun alat kirjoittaa asioista julkisesti, allekirjoitat samalla sopimuksen, jossa lupaat olla hyvä roolimalli kaikille, ketkä sun tekstejä sattuu lukemaan. Syynä on se, että eihän alaikäiset osaa ajatella omilla aivoillaan yhtään ja ottavat varmasti vaikutteita kaikesta vastaantulevasta, esim. siitä ryyppyillasta kirjoitetuista tekstistä ja kuvasta, jossa sä satut pitämään siideritölkkiä kädessä. Ei, mä en vaan tajua tätä meininkiä nykyään.
Sit toinen asia mitä en tajua on nää ihmiset, jotka ei yhtään ymmärrä minkäänlaista sarkasmia. Jos sanotaan, että pellolla on vihree lehmä, niin varmasti tulee joku ihan tosissaan kitisemään, että eihän vihreitä lehmiä oo, etkö sä sitä tiedä idiootti. Onko kyse siitä, ettei ihan oikeesti ymmärretä, vai eikö vaan haluta ymmärtää? Varsinkin jos on pitempään seuraillut jotain ihmistä, jolle on ominaista sarkasmin viljely, niin pitääkö sen jokaisen letkautuksen eteen ja taakse pistä jotkut vilkkuvat neon-kyltit, joissa lukee capsilla !SARKASMIA -> älytön heitto < SARKASMIA!, että ei jää epäselväks?
Ja sit on tää, että jos ei muuta valittamisen aihetta keksitä, niin täytyy tyytyä johonkin pilkun seksuaaliseen hyväksikäyttöön jostain muusta tyhjänpäiväisestä sanojen oikeasta kirjoitusmuodosta tai käytöstä. Aina pitää löytää jotain huomauttamista. Ja kun tietty rajapyykki on ylitetty, on bloggarille ihan ok heittää kuuluisaa nestepää-korttia ilman sen kummempaa syytä tai selitystä. Onhan sillä sentään tuhatpäinen lukijakunta, eihän se enää voi pysyä maan pinnalla.
Mä itseasiassa toivon, ettei tää mun blogi koskaan saavuta mitään ihan hervotonta suosiota (ja tuskin siitä on mitään pelkoakaan), koska mun huumori on välillä niin sairasta, ilkeetä ja sarkastista,
Eipä asiasta oo pahemmin omakohtaista kokemusta, mitä nyt oon seuraillu vierestä näitä kaikkia draamailuja. Ja kyllä, teksti sisältää painavaa kärjistelyä ja sarkasmia, joskaan ei niin viihdyttävää kuin yritys oli, mikä johtuu pelkästään kirjoittajan epäpätevyydestä kyseisillä huumorin aloilla. Ja ei, en ota 'blogimaailmaa' näin vakavasti, itseasiassa huvittavat anonyymit ovat yksi asia, jonka takia jaksan seurata paria muuten tylsähköä blogia, huvitti nyt vaan heittää muutama mielipide asiasta.
Ja sit tässä loppuun totean, että tuunasimpa kerran Himin bändipaidan. Oishan siitä voinu nätimpikin tulla ja se näyttää tässä kuvassa vielä karmeemmalta, kun oikeesti mutta mjaa, ens kerralla sitten.
17.8.2010
Pelimannille markka, ruokakin käy.
Mua puri armoton laiskuuskärpänen, oon ollu löysä meduusa tässä pari viikkoo ja imeny itteeni kaiken mahdollisen syötävän, mitä tästä talosta lähtee irti. Saatoin välillä harrastaa urheilua, mutta sekin liitty enemmän ruuan metsästykseen, kun siihen liikunnallisuuteen. Konetuksen ohella pyrin viettämään paljon aikaa Noran kanssa (mm. eristäytymällä äitille kalorifestien merkeissä), koska maanantaina sekin hyväkäs muutti pois Varkaudesta. Vähiin käy seura ennenku loppuu ja mulle tulee niin ikävä sitä mun retardia vaimo. Miten mä pärjäänkään täällä ilman meidän omituisia huumorihetkiä, joita kukaan muu ei voi ymmärtää? Tuu takasi!
Alkoi toi ruokalohduttautuminen pikkuhiljaa näkyä masun koossa ja vaa'assa, lihoin kolmessa viikossa viitisen kiloa. Oi aivoista onnea, otin itseäni nyt niskasta kiinni ja perustin itselleni nähtäväksi tavoteblogin, jonka toivon tsemppaavan mua nyt parantamaan vähän kaikissa elämän osa-alueissa. Kävin myös jutskailemassa Opolle mun tilanteesta ja innostuksen puutteesta lukion kanssa, ja me sovittiin, että mä voisin vaihtaa opiskelemaan amiskaan ja suorittaa lukion joskus myöhemmässä vaiheessa loppuun. Ihan bueno ratkasu, koska kirjotuksiin pänttääminen ei multa vielä millään onnistu. Ok, eli sekin homma hoidettu, nyt kun vielä saisin jostain töitä!
Niin juu, meille on tulossa uus pentukoira! Tällä paimenkoiralinjalla mennään, Belgianpaimenkoiria, Shetlanninlammaskoiria ja nyt sit Australianpaimenkoira. Turr, en malta odottaa että pääsen hukuttamaan sen miljooniin pusuihin ja lässysanoihin, koska se on ihan luvattoman s-ö-p-ö. Saatte kuvaa siitä karvaperseestä sitten, kun se on kotiutunut meille, koska pentuvaihtoehtoja on vielä tällä hetkellä kaksi. Siitä tuleekin loistava Villen korvike, kun en sitä ronttia pääse tässä vielä kahteen kuukauteen näkemään, pennun saapumiseen taas on enää pari viikkoa.
Kjeh, eipä oo muita kuvia tässä pahemmin tullu otettua, mitä nyt tänään vähän itserakastelin, joten sietäkää pois nää randomit omaposet mun sepustuksien välillä. Tahdon tuon tukan leikkuun tapahtuvaksi mm. heti? Menee ikä ja terveys tuota laittaessa.
Ahahahahaha, siinä teille loppukevennystä! :------------D Naapuri oli valokuvaaja ja tein sille pienenä mallikeikkoja välillä, tässä yksi niistä tuotoksista. Toi koira oli mun ensimmäinen 'oma' koira ja meidän ensimmäinen Sheltti, Emma. Me oltiin tuolloin kuin paita ja peppu, ei löytynyt toista ilman toista. Kaikki aina rakastu Emman jääräpäiseen, röyhkeään ja kissamaiseen luonteeseen ja koko koirakin oli söpö kuin mikä! Ikävä totakin murrikkaa. ♥
2.8.2010
Welcome to the family.
Oon jättänyt tän mun blogilapsen ihan huomiotta, koska olin taas lomailemassa Helsingissä, tällä kertaa sen kaksi viikkoa. En aio pahoitella hiljaisuutta, koska tää blogi on mulle lähinnä harrastus, ei elämäntapa, yrittäkää tekin ymmärtää se. En päässyt ollenkaan keräämään niitä pirun mansikoita, kun se paikka oli ylibuukattu, joskin ironia pisti sormensa peliin; olisin just seuraavana päivänä päässyt töihin siitä, kun astuin bussiin. Suivaantuneena siitä, ettei töitä ja hynätsyä herunut, mä päätin sitten tyhjentää mun säästöpossun ja lähteä täysin persaukisena Stadiin. Lapsellista, edesvastuutonta ja aina yhtä hauskaa.
Ennen lähtöä Mokkis oli meillä kylässä viikonlopun ja tehtiin taas kaikkia perusjuttuja (meinasin kirjottaa persus..) eli motkotettiin, värjättiin mun tukkaa, käytiin jo perinteeksi muodostuneissa kotibileissä (Krisun B4 Helsinki-partyt) ja löhöilemässä Ankkalammella. Meitillä vaan oli koko viikonlopun ajan kusiaisia housuissa ton reissun takia ja mihinkään muuhun keskittyminen vaati erikoisia pinnistelyjä. Voi Mokkis-parkaa, kun se joutu kuuntelemaan sitä kaikkea hypetystä.
Näytin lihatiskiltä revityltä, kun lähdin Helsinkiin, mutta toi asuvalinta pelasti mut lämpöhalvaukselta linja-autossa. Tietty se kostautu sitten, kun perille pääsin, Ville nimittäin raahas mut sateessa Ruttikseen moikkaamaan Rassea sekä piimässä ja kuolleessa linnussa uitettua Ringoa, ew. Kun mun reissu lähtee käyntiin näin, niin se ei voinut tietenkään olla muuta, kun ihan kick ass-kamaa. Kukkahattutädit voivat skipata loput.
Tältä lähes kaikki päivät näytti: tyypit dokas joka päivä jossain ja sit mä äiteilin niille kun ne oli känni-idiootteja, talutin ne aina kotiin ja tein niille safkaa. Mulla onkin nykyään kolme 16-vuotiasta adoptoitua hulttiopoikaa ja tottelen arvonimeä Äiti. Lisäksi mulla on taas ihan uusi kasa sanoja, joita mä opin mun stadilapsosilta. En edes pidä niistä, koska ne kuulostaa mun korvaan äärimmäisen naurettavilta, mut silti mä aina käytän niitä vahingossa, tyhmät bonarit ja sensemmoset.
Maassa maan tavalla, joten tietty polttelin tapojeni mukaisesti sen kaksi viikkoa tupakkaa. Se on yllättävän chilliä hommaa ja tuskin muutama viikko mun terveyttä tai taloutta mihinkään suuntaan kaataa, tiedän kuitenkin aina pystyväni lopettamaan palattuani kotiin. Varkaus on mun rehableiri.
Mut äitikin kaipas joskus vähän huolehtimista, kun maailma tuntu välillä flippaavan itekseen. Mekkaan päin pitää kumartaa, eiks jeh?
En jaksanu koskaan oikein välittää mun tukasta tai meikeistä, ei huvittanu tuhlata monta tuntia laittautumiseen, kun kaikkee jännää ties aina tapahtuvaks. Pikameikit naamaan, tukka kuivaks ja pari suihkausta lakkaa ja muutama hassu tupeerausyritys ja voilá. Ei nestemmäisellä kajaalilla lotrausta eikä puhettakaan suoristusraudasta, ihan hauskaa vaihtelua välillä ja kyllä sitä noinkin pärjäs.
Toi yöpaidan näkönen rätti, (mihin mä lievästi sanottuna rakastuin matkan aikana ja joka eksy mun päälle lähes joka päivä siitä lähtien, kun meidän tiet kohtas) tuli tavattua Weekdayssa. Eksyin siihen kauppaan Villen kanssa, kun se halus uuden naistenhakkaajapaidan. Ei löytyny paitaa sille, mut mä löysin tän löllörakkauden miesten puolelta hintaan 4e ja merkki on Cheap Monday. Tätä tyttöö vietiin ja löysin itseni kuolaamasta sieltä muitakin saman merkin riepuja ja retaleita. Joskus vielä hommaan lissää.
Hyvin ahmi aurinko mun tukasta värit jo kahdessa viikossa, onneks tää väri on yllättävän makee vähän kuluneenakin ja tolleen hupsusti raidottuneena. Se sinipinkki oli ihan hauskaa vaihtelua, mut se vaati turhan paljon vaivaa pelkkään pinkkiin verrattuna, eikä se sininen tietenkään pysyny pitkään hyvänä. Mä arvasin et näin käy, saatan kokeilla vaikka kaikkia eri värejä, mut aina palaan tähän väriin takasin. Tää alkaa olla niin kotonen ja mukava. Ihan kivasti mittaakin on pehkolle tullu, mutta vähän saksimista se taas kaipais, koska ne kerrostukset alkaa mennä taas ihan pyllylleen.
Oon aina nihkee sen suhteen, et mulle tuputetaan jotain uutta musaa, koska tykkään etsii mun bändit itse. Ringo ja Ville kuitenkin onnistu nakittamaan mut täydellisesti Avenged Sevenfoldin uusimpaan levyyn, Nightmare. Jätkien ilmeet oli näkemisen arvosia, kun ne rymys keittiöön kuunneltuaan sen koko lätyn, molemmat oli ihan hiljasta poikaa, ja niiden naamat oli jotain ''o___o''-luokkaa. Tsekatkaa se levy ihmeessä!
Mur, tuntuu nyt taas tylsältä olla täällä Varkaudessa joku 2kk ja kerätä rahaa uuteen reissuun, kun melkein kaikki kaveritkin karkaa muille paikkakunnille. Pitäs itekkin keksiä, että mitä mä teen ton lukion suhteen jne jne. Onneks mua ollaan vuoden päästä majottamassa vaikka kenenkä sohvalle Helsingin suuntaan, kun kaikki ehti jo tottua mun olemassaoloon siellä, eikä tuhlaripojat pärjää niin hyvin ilman niiden äitä. Sitä venatessa sitten.
Ps. Ja jos ihmettelitte, niin ei olla Antin kanssa enää yhdessä. Enkä aio sitä nyt purkaa mihinkään, koska se on ihan meidän välinen asia, joten turha udella. :)
Ennen lähtöä Mokkis oli meillä kylässä viikonlopun ja tehtiin taas kaikkia perusjuttuja (meinasin kirjottaa persus..) eli motkotettiin, värjättiin mun tukkaa, käytiin jo perinteeksi muodostuneissa kotibileissä (Krisun B4 Helsinki-partyt) ja löhöilemässä Ankkalammella. Meitillä vaan oli koko viikonlopun ajan kusiaisia housuissa ton reissun takia ja mihinkään muuhun keskittyminen vaati erikoisia pinnistelyjä. Voi Mokkis-parkaa, kun se joutu kuuntelemaan sitä kaikkea hypetystä.
Näytin lihatiskiltä revityltä, kun lähdin Helsinkiin, mutta toi asuvalinta pelasti mut lämpöhalvaukselta linja-autossa. Tietty se kostautu sitten, kun perille pääsin, Ville nimittäin raahas mut sateessa Ruttikseen moikkaamaan Rassea sekä piimässä ja kuolleessa linnussa uitettua Ringoa, ew. Kun mun reissu lähtee käyntiin näin, niin se ei voinut tietenkään olla muuta, kun ihan kick ass-kamaa. Kukkahattutädit voivat skipata loput.
Tältä lähes kaikki päivät näytti: tyypit dokas joka päivä jossain ja sit mä äiteilin niille kun ne oli känni-idiootteja, talutin ne aina kotiin ja tein niille safkaa. Mulla onkin nykyään kolme 16-vuotiasta adoptoitua hulttiopoikaa ja tottelen arvonimeä Äiti. Lisäksi mulla on taas ihan uusi kasa sanoja, joita mä opin mun stadilapsosilta. En edes pidä niistä, koska ne kuulostaa mun korvaan äärimmäisen naurettavilta, mut silti mä aina käytän niitä vahingossa, tyhmät bonarit ja sensemmoset.
Maassa maan tavalla, joten tietty polttelin tapojeni mukaisesti sen kaksi viikkoa tupakkaa. Se on yllättävän chilliä hommaa ja tuskin muutama viikko mun terveyttä tai taloutta mihinkään suuntaan kaataa, tiedän kuitenkin aina pystyväni lopettamaan palattuani kotiin. Varkaus on mun rehableiri.
Mut äitikin kaipas joskus vähän huolehtimista, kun maailma tuntu välillä flippaavan itekseen. Mekkaan päin pitää kumartaa, eiks jeh?
En jaksanu koskaan oikein välittää mun tukasta tai meikeistä, ei huvittanu tuhlata monta tuntia laittautumiseen, kun kaikkee jännää ties aina tapahtuvaks. Pikameikit naamaan, tukka kuivaks ja pari suihkausta lakkaa ja muutama hassu tupeerausyritys ja voilá. Ei nestemmäisellä kajaalilla lotrausta eikä puhettakaan suoristusraudasta, ihan hauskaa vaihtelua välillä ja kyllä sitä noinkin pärjäs.
Toi yöpaidan näkönen rätti, (mihin mä lievästi sanottuna rakastuin matkan aikana ja joka eksy mun päälle lähes joka päivä siitä lähtien, kun meidän tiet kohtas) tuli tavattua Weekdayssa. Eksyin siihen kauppaan Villen kanssa, kun se halus uuden naistenhakkaajapaidan. Ei löytyny paitaa sille, mut mä löysin tän löllörakkauden miesten puolelta hintaan 4e ja merkki on Cheap Monday. Tätä tyttöö vietiin ja löysin itseni kuolaamasta sieltä muitakin saman merkin riepuja ja retaleita. Joskus vielä hommaan lissää.
Hyvin ahmi aurinko mun tukasta värit jo kahdessa viikossa, onneks tää väri on yllättävän makee vähän kuluneenakin ja tolleen hupsusti raidottuneena. Se sinipinkki oli ihan hauskaa vaihtelua, mut se vaati turhan paljon vaivaa pelkkään pinkkiin verrattuna, eikä se sininen tietenkään pysyny pitkään hyvänä. Mä arvasin et näin käy, saatan kokeilla vaikka kaikkia eri värejä, mut aina palaan tähän väriin takasin. Tää alkaa olla niin kotonen ja mukava. Ihan kivasti mittaakin on pehkolle tullu, mutta vähän saksimista se taas kaipais, koska ne kerrostukset alkaa mennä taas ihan pyllylleen.
Oon aina nihkee sen suhteen, et mulle tuputetaan jotain uutta musaa, koska tykkään etsii mun bändit itse. Ringo ja Ville kuitenkin onnistu nakittamaan mut täydellisesti Avenged Sevenfoldin uusimpaan levyyn, Nightmare. Jätkien ilmeet oli näkemisen arvosia, kun ne rymys keittiöön kuunneltuaan sen koko lätyn, molemmat oli ihan hiljasta poikaa, ja niiden naamat oli jotain ''o___o''-luokkaa. Tsekatkaa se levy ihmeessä!
Mur, tuntuu nyt taas tylsältä olla täällä Varkaudessa joku 2kk ja kerätä rahaa uuteen reissuun, kun melkein kaikki kaveritkin karkaa muille paikkakunnille. Pitäs itekkin keksiä, että mitä mä teen ton lukion suhteen jne jne. Onneks mua ollaan vuoden päästä majottamassa vaikka kenenkä sohvalle Helsingin suuntaan, kun kaikki ehti jo tottua mun olemassaoloon siellä, eikä tuhlaripojat pärjää niin hyvin ilman niiden äitä. Sitä venatessa sitten.
Ps. Ja jos ihmettelitte, niin ei olla Antin kanssa enää yhdessä. Enkä aio sitä nyt purkaa mihinkään, koska se on ihan meidän välinen asia, joten turha udella. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)