Eka kerta.

Nooo, kuten joku jo arvasikin niin leimaahan sieltä Helsingin Musteesta lähdettiin hakemaan. Oli tosi kiva ensimmäinen tatskakokemus, kun kavereiden lisäks koko French Kiss Inkin kojun porukka tunki kameroita naamaan ikuistaen tuskaiset ensimmäiset minuutit. Onneksi eivät jääneet tyhjin käsin, ennen koitosta ja sen aikana tuli semmosia ilosia sitruunailmeitä että.

Näytin tältä jo ennen, kuin mua oli edes ehditty tökkimään. Kävin päässäni läpi varmaan jotain sataa ja yhtä pakosuunnitelmaa samalla, kun kiva tatskasetä valmisteli koitosta kuumottavan hitaasti.

Mä_kuolen_tälle_kuvalle.jpg, ensimmäiset pari viivaa takana ja epätoivo jo paistaa naamalta.

Helppohan se loppua kohti on alkaa esittää rohkeaa.. Ette usko sitä helpotusta, kun tarra vihdoin saatiin valmiiksi. "Onks se nyt hyvä?" "joo joo, on hyvä" ja samalla mietin vaan, että äkkiä karkuun kun vielä ehtii. Kiitos ja kunnia (tai syyte) kuvista kuuluu Nikille!

Koskiko? No, koskiko? No kyllä koski. Olin hätää kärsimässä jo siinä vaiheessa, kun se sheivaamisen jälkeen alko hinkkaamaan mun kättä miljoonien desinfiointiaineiden ja papereiden kera (itsehän siis en ole herkkis köh). Kun piikitys alkoi, niin teki mieli repiä käsi irti, nostaa molemmat tassut ilmaan ja juosta kiljuen karkuun. Kestin sen kuitenkin kuin mies samalla, kun tuskainen pershiki liimasi mut penkkiin. Ja silti tuli sen jälkeen tuli fiilis, että uutta tarraa kehiin vaan. Varmaan olisin ottanutkin, jos olis ollu rahaa.

Aluks olin ihan kauhuissani kuvan tummuudesta koska, onnistuin sopertamaan ohjeina englanniksi jotain "fät bläck lines önd I want thö cölör ty be like really blu". Heppu vakuutti tietävänsä mitä yritin sönköttää ja niin se kyllä tiesikin, jo yön aikana uusi vauvani oli puklannut sinivihreää räkämäistä värilimaa, jolle Merin kanssa aamulla yököteltiin, ja värimaailmaksi jäi se, mitä olin alunperin kaavaillutkin.

Ja nyt kun on eka, suht yksinkertainen ja helppo tatksa vedetty alta, niin voin alkaa suunnittelemaan jotain vähän monimutkaisempaa juttua.