Lainaa muru sun kämppää.

 Ei Viron ostoksista kuvia vielä, kun puolet on Merillä ja toinen puoli Villellä. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää tää asunnottomuus, kun ei oo omaa paikkaa missä olla. Jotain, minne sais hamstrata kaikki tavaransa. Jotain paikkaa, jonne vois vaan lukittautua yksin vaikka koko viikoks miettimään syntyjä syviä. Oman tilan puute vaivaa. Vaikka oisinkin jonkun kämpässä yksin (esim. nyt) niin ei sitä silti pysty täysin rentoutumaan. On semmonen fiilis, että tässä sitä nyt vaan istuu odottamassa toista takasin.

Näitten tuntemusten herättelämänä pistin menemään kaksi asuntohakemusta. Olis niin unelma, kun olis jo vaikka kuukauden päästä oma pikku paskakoppi jossain päin Espoota. Hommaisin sinne vaan leveen sängyn ja kone- sekä ruokapöydän ja olisin tyytyväinen. Tietysti ottaisin myös marsut mun seuraks. Ja pyytäisin vihdoin kavereita tulemaan Helsinkiin, kun ei tarvii häslätä majotuksen kanssa.

Itsenäisyyden ja vapauden kaipuu on vihdoin iskenyt rankalla kädellä vasten nassua. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa päivästä toiseen pyöriä toisten nurkissa. Onneksi lähden kesäkuussa Varkauteen asuttamaan isin tyhjää kämppää. Aion nähdä kavereita, majottaa niitä sinne urakalla ja vaikka kaikkia samaan aikaan, järkätä vanhat kunnon grillibileet, käydä tervehtimässä yöelämää ja pitää hauskaa. Vastapainoksi aion istua muutaman päivän yksikseni energiajuomahuuruissa laulamassa täysillä mukana Etupuolen Ollin ja muiden asiallisten biisien tahtiin. Ja muuten varmasti itken sydämeni kyllyydestä ja itkemisen ilosta, kun ei tarvii selitellä kellekkään mitään.

Joskus on ihan ok heittäytyä angstiteiniksi ja päästää kaikki höyryt ulos. Tää kirjottamalla purkautuminenkin auttaa jo kummasti, mutta ei oo kunnon nyykypuuskan voittanutta. Sisäinen drama queenini kaipaa sitä.

Ja kevyempiin uutisiin: tsiigatkaa tota letin mittaa, holy shit!