En keksinyt edes otsikkoa.

Mä kun niin rakastan jakaa mun toilailuja kaikkien kanssa, joten tässä tulee taas muutama järjen riemuvoitto kalsarikännäämisen (tahallisen ja tahattoman) saralta. Ensimmäiset kunnolliset alkkarikännit vedin vasta tänä samaisena vuonna. Olin siis puhtoinen neitsyt, joka ei vielä tiennyt kuinka tyhmäksi koko homma voi heittäytyä.

Olipa kerran pieni, yksinäinen ja vähän ärtynyt Vilu, joka päätti hakea Omenasta hieman Jellonaa ja Mountain Dewiä seurakseen. Päivän aikana oli tullut syötyä yksi vaivainen leipä ja kuppi muroja, nekin aamusella ja idean iskiessä oltiin jo reilusti illan puolella. Litkuja vaan massuun Fäbäämisen ohella, pitäähän sitä aina jollekkin päästä jakelemaan kirjoitusvirheisiä sanoja ja lauseita. Tunnin kalsaroimisen jälkeen iski väsy, päätin sitten sammua muutamaksi tunniksi ja herätä sen jälkeen entistä pahemmassa humalassa kello kymmenen aikoihin. Erehdyin lähtemään vessaan, joka oli reissuna erittäin antoisa naurujen kannalta. Valehtelematta käkätin itsekseni puolisen tuntia; olin onnistunut kusemaan vessan lattialle. Meri ei ikinä lakkaa muistuttelemasta siitä, etten kävisi taas kusaisemassa epäsopivaan paikkaan.

Seuraava ei ollut mitään kummempaa, vain pieni hassu idea alkaa kokkaamaan kinkkupastaa, (kyllä Meri ja Puksu, TAAS) edelleen tuiskeissa. Kesken kokkailujen iski kuitenkin hieman huono olo, laitoin siis hellat kylmän rauhallisesti pois päältä, (homma, jota en koskaan normaalisti osaa) oikein tuplatarkistin sen tehtyäni ja siirsin kattilatkin pois kuumilta alustoiltaan, kävin jutustelemassa pöntölle vähän norjaa ja tulin tyytyväisesti jatkamaan kokkailuja. Pasta maistui mahan tyhjennyksenkin jälkeen ihmeen hyvin, joskin suolaa joku kännipete oli hieman ronskisti annoksen sekaan livauttanut.

Heräsin reippaasti sellaiseen tunteeseen, että olin ihan varma Villen teloneen itsensä sairaalakuntoon. Kiitos viallisen kuudennen aistini en saanut enää unta, joten päätin tehdä vähän lisää pastaa, vähemmän suolaista tosin. (Joko kaikki nyt uskovat, että voisin ihan tosiaan elää viikon pelkällä kinkkupastalla?) Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Eilisen innoittamana saatte myös sequelin tähän huikean jännittävään tarinaan. Ja kuvitustakin.

Olipa toisen kerran Vilu, tällä kertaa yksinäisyyttä kaipaava ja hakeva otus, viettihän hän kotosalla jopa monia viikkoja ilman sosiaalisia kontakteja (Fb pois laskuista) ja oli tavallaan tottunut omaan rauhaan, musiikin huudattamiseen ja mukana laulamiseen. Ehkä jopa tanssimiseen. Pk-seudulle muutettuaan ei rauhaa enää herunut paljoakaan, ja joskus sitä tuli suoranainen ikävä. Tästä tarinamme saa alkunsa.

Meri lähti Varkauteen, se tiesi yhtä kappaletta tyhjiä kämppiä, jonne omistin avaimenkin. Jossain vaiheessa yksinäisyys alkoi tympimään ja jääkaapissa nökötti se samainen kirottu pullo, kuin viimeksikin. Kaveriksi vielä nuudeleita (en toistanut tyhjä maha-virhettä uudestaan) ja kokista, seuraavalle päivälle juustotortillasipsejä ja kinkkuinen roiskeläppä. (Ei sentään pastaa tällä kertaa, mutta kinkku pysyy tiiviisti mukana tarinassa.)

Komea on douchebag-ilmeeni.

Laittauduin oikein huolellisesti ja perusteellisesti suunnitelmanani käydä tutustumassa teinimestana tunnettuun Onnelaan. Valitettavasti todellisuus ja suunnitelmat eivät aina kohtaa, esim. nyt. Leijona viekotteli todellisuuden yhteistyössä Merin sängyn kanssa ja päähenkilön todellisuudeksi muodostui huonosti kirjoitettujen Fb-keskusteluiden (todistusaineiston parhaimmisto alla) jälkeen sammahtaminen täydessä tällingissä parhaaseen bileaikaan.

Kerrankos sitä erehtyy.

Se on se alkoholi katsos.

Ai niin, tosiaan..

Be careful what you wish for.

Kuolin tälle ehkä eniten, täähän siis on tapahtunut vain kerran.

Todellisuus oli kuitenkin osannut irroittaa tekoripset ja asetella ne nätisti ikkunalaudalle. Rintsikatkin hävisivät samassa älypuuskassa päältä. kuten myös paita ja heräsin tänään aivan järkyttävässä darrassa, ja mikä parasta, tissit paljaana. En ole vielä uskaltanut korkata roiskeläppää, mutta sipsipussi on rapissut kumman tiiviisti koko aamun. Teetäkin tekisi mieli, mutta en löydä pienoiskokoista kattilaani mistään. Muumimukien pienuudesta valittaminen selkeästi kannatta, Meri oli nimittäin ostanut mulle joululahjaksi ikioman ja vaaleanpunaisen teemukin!

Nätti kuin pieni porsas! Villen luona mulla on vaan joku vastaava rumana ja vihreänä. Rumana vihreänä. Teen juominen yhtään pienemmästä mukista on vähintäänkin rangaistava rikos.

Loppuun minä, raikkaana ja kauniina. Olen elossa ja pirteä kuin pieni lintu, saatana sentään. Tekis muuten aivan järkyttävän paljon mieli kinkkupastaa. Kotiinkuljetus, anyone?